Ohjauksen orientaatiot

Tarkastelen tässä blogitekstissäni ohjauksen orientaatioita Sanna Vehviläisen teoksen, Ohjaustyön opas (Gaudeamus 2014) pohjalta. Vehviläinen erottelee neljä keskeistä ohjauksen orientaatiota. Nämä hän on nimennyt 1) kannattelevaksi orientaatioksi 2) tutkivaksi orientaatioksi 3) ongelmanratkaisuorientaatioksi ja 4) opettamisorientaatioksi. Koska ohjaan tällä hetkellä kymmentä pro gradun tekijää, keskityn seuraavassa pohtimaan ohjauksen orientaatioita ennen muuta opinnäytetyön ohjauksen kontekstissa.

Kannatteleva orientaatio

Kannatteleva orientaatio liittyy ennen muuta kuuntelemiseen ja läsnäoloon. Siihen, että ihminen tarvitsee toista ihmistä pystyäkseen analysoimaan omaa toimintaansa, tunteitaan, ja kokemuksiaan. Ohjauksessa on hyvä pystyä luomaan rauhallinen ja hyväksyvä ilmapiiri, kuitenkin niin, että hyväksyminen ei tarkoita ongelmien tai haasteiden pakoilua. Ohjaajan tulee pystyä myös ottamaan vastaan ohjattavan tunteita, eikä ainoastaan viedä ohjaustilannetta kohti määrittämäänsä tavoitetta. Vehviläisen mukaan moni osaa vaistonvaraisesti tehdä läsnäolevaa ja kannattelevaa ohjausta.

Koen itse olevani tällaisessa ohjaustavassa varsin vahvoilla. Olen empaattinen ihminen ja pystyn samaistumaan toisten hankaluuksiin, ja suruihinkin. Ongelmatilanteissa pystyn usein osoittamaan, että kyse on ihan normaalista epävarmuudesta tai vaikkapa opinnäyteprosessin kompastuskivestä. Käytän myös mielelläni esimerkkejä omista kokemuksistani: olen ehtinyt tehdä kaksi gradua ja väitöskirjan, ja matkan varrelle on mahtunut kokemus poikineen. Menetelmien kanssa tuskaileminen, aikataulujen venyminen, muuttuvien elämäntilanteiden vaikuttaminen opiskeluvauhtiin; kaikki tuttuja ihan omasta takaa!

Haluan luoda niin opettaessani kuin ohjatessanikin turvallisen ilmapiirin, jossa jokainen uskaltaa puhua ja osallistua. Minulle on myös tärkeää, että opiskelijat eivät vierasta minulle puhumista kahdenkesken, vaan olen helposti lähestyttävä. Vuosien aikana saamani opiskelijapalautteen perusteella uskallan sanoa, että olen onnistunut näissä tavoitteissani hyvin.

Tutkiva orientaatio

Tutkiva orientaatio keskittyy kysymiseen, kuuntelemiseen ja tulkitsemiseen. Vehviläisen mukaan tähän orientaatioon liittyy ajatus siitä, että omien kokemusten, tunteiden ja toiminnan tarkastelulla, itsereflektiolla ja ylipäätään tutkimisella ihminen pystyy muuttumaan ja kehittymään ihmisenä. Tutkivaan otteeseen voi ohjata muun muassa erilaisilla kirjoitus- ja pohdintatehtävillä, ja tämä orientaatio onkin tyypillinen opinnäytetöiden ohjauksen yhteydessä.

Vehviläinen nostaa tekstissään esiin erilaisia tapoja kysyä ja siten auttaa ohjattavaa pohtimaan omaa työtänsä, työskentelytapaansa ja oppimaansa. Kysymykset voivat houkutella ohjattavaa kertomaan aiheestaan, esittää erilaisia tulkintavaihtoehtoja, pyytää ohjattavaa perustelemaan valintojaan jne. Itselleni on tyypillistä kannustaa ja tukea ohjattaviani, ja samalla mahdollisimman pitkälle auttaa heitä löytämään itse ratkaisut kysymysteni avulla. Tarkennan kysymysten avulla opiskelijoitteni valintoja, pyydän heitä perustelemaan kantojaan, esitän vaihtoehtoisia ideoita, mikäli tarpeen, ja jätän asian opiskelijan pohdittavaksi kysymällä esimerkiksi ”mitä tuumaat tästä ajatuksesta?” Kysymyksillä pystyy myös luomaan kannattelevan orientaation yhteydessä mainittua myötätuntoisen läsnäolon ja turvallisuuden tunnetta. Kysyn esimerkiksi usein opiskelijoiltani heidän fiiliksiään pro gradun suhteen, ja ilahduttavan avoimesti olen saanut esimerkiksi kuulla, jos ahdistaa, jännittää tai muuten on hankala hetki. Ilahduttavan, koska kun tiedän mieltä painavan asian, pystyn osaltani auttamaan opiskelijaa siitä eteenpäin.

Ongelmanratkaisuorientaatio

Ongelmanratkaisuorientaatio on sekin tavanomainen opinnäytetyön ohjauksessa. Vehviläisen mukaan ongelmanratkaisun perusrakenne opinnäytetyön ohjauksessa on seuraava: 1) ongelmatilanteen kuvaaminen, siihen liittyvät tuntemukset 2) ongelman kartoittaminen, näkökulmien monipuolistaminen 3) ratkaisuvaihtoehtojen pohtiminen, tulevan toimintasuunnan täsmentäminen. Tämä rakenne on minulle erittäin tuttu seminaarityöskentelystä. Etenkin graduprosessin alussa moni asia askarruttaa vielä opiskelijoita. Tutkielman osa-alueet ovat vielä levällään, kun pitäisi hankkia aineisto, päättää menetelmät ja pohtia sopivaa teoreettista viitekehystä. Eikä monelle edes ole selvää mitä teoreettisella viitekehyksellä tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Olenkin tänä syksynä ollut ratkomassa moninaisia ongelmia yhdessä opiskelijoitteni kanssa.

Vehviläinen tekee minusta hyvän huomion kirjoittaessaan seuraavasti: ”Kaikki merkitykselliset asiat ohjauksessa eivät tietenkään ole ongelmia. Usein ohjauksessa otetaankin esille myös toimivia ja onnistuneita asioita.” (s. 157.) Tämä on mielestäni tärkeää luottamuksellisen ja hyvän ilmapiirin luomiseksi ja säilyttämiseksi. Ohjaustapaamisen ja palautteen ei koskaan tulisi perustua pelkkiin ongelmiin, koska kaikissa töissä on aina jotain hyvää. Erityisen tärkeää tämä on herkkien opiskelijoiden kohdalla. Jotkut toki tulevat ohjaustilanteeseen selkeän ongelman kanssa ja ovat tyytyväisiä saadessaan sen ratkaistua, vaikka koko ohjausaika menisi siihen. Kehu ja kannustus eivät kuitenkaan koskaan tee pahaa ja myös aktiivisesta ongelmanratkaisusta voi kehua.

Mitä tulee neuvomiseen, ei kyseessä ole yksiselitteisen toimiva ohjausmenetelmä. Voi tulla tilanteita, joissa opiskelija odottaa opettajalta niin paljon neuvoja, että hänen oma roolinsa jää kovin pieneksi. Sama ongelma toki nousee myös tilanteessa, jossa ohjaaja on liiankin innokas neuvomaan. Itse pyrin välttämään suoria, normatiivisia neuvoja, joita oletan opiskelijoitteni noudattavan. Tietyissä tilanteissa on kuitenkin tarpeen neuvoa suoraan, jos opiskelija on selkeästi tekemässä virheen esimerkiksi asettamalla tutkielmaansa liian lavean rajauksen. Tällöinkin neuvominen voi tapahtua epäsuoremmin (”pitäisiköhän sinun vielä miettiä tuota rajausta?”) ja suoremmin (”nyt kyllä neuvoisin sinua tekemään tiukemman rajauksen”).

Opettamisorientaatio

Viimeinen Vehviläisen määrittämistä ohjauksen orientaatioista on opettamisorientaatio. Siinä missä aiemmin esitellyt orientaatiot perustuvat ohjattavan aktiiviselle kuuntelemiselle, on ohjaaja opettamisprientaatiota käyttäessään selkeän proaktiivinen. Opinnäyteprosessissa opettamisorientaatio aktivoituu esimerkiksi tilanteissa, joissa ohjattavien taidot osoittautuvat puutteellisiksi, opinnäytetyön vaatimusten ja rakenteen ymmärtäminen epäselväksi ja opinnäytetyön kirjoittamisen aloittaminen vaikeaksi.

Näihin tilanteisiin voidaan puuttua selkeillä tehtävänannoilla, jotka ohjaavat opiskelijoita tutkielmanteon prosessissa eteenpäin. Omassa graduseminaarissani olen käyttänyt muun muassa tehtävää, jossa opiskelijoiden tulee pohtia millaisia kirjoittajia he ovat. Yllättävänkin hyvin jokainen tuntui tuntevan oman tapansa kirjoittaa, sopivia aikatauluja myöten. Olemme myös työstäneet gradua eteenpäin vaiheittain niin, että seminaarityöskentelyn alkuvaiheessa esitetyillä ideapapereilla on kaikilla ollut oma teemansa. Tällä olen pyrkinyt opastamaan opiskelijoitani siinä, millaisia osatekijöitä tutkielmaan kuuluu.

Joustavasti orientaatiosta toiseen

Ohjaajan ei ole tarkoitus sitoutua vain yhteen orientaatioon. Orientaatiot eivät ole koulukuntia, joita edustetaan, vaan erilaisia väyliä onnistuneeseen ohjaukseen. Yhden ohjaustilanteen aikana – oli kyseessä sitten yksilöohjaus tai ryhmäohjaus – on luontevaa käyttää useaakin ohjauksen orientaatiota, tilanteen ja opiskelijan mukaan. Jotkut tarvitsevat enemmän kannattelua, toiset vähemmän. Ohjaustilanteessa voi olla hetki, jolloin keskustellaan vaikkapa opiskelijan jaksamisesta, jolloin myötäeläminen ja läsnäolo korostuvat, mutta toisessa hetkessä korostuukin tutkiva orientaatio, ja paikoin voi olla tarvetta opettamisorientaatiollekin.

Ohjaaminen on kokemusteni perusteella erittäin antoisaa. Opin itse paljon, ja koen vilpitöntä iloa nähdessäni opiskelijoitteni oivalluksia ja innostusta, sekä heidän tyytyväisiä ilmeitään työn edetessä. Samaan aikaan ohjaaminen vaatii myös pientä toipumista. Sitä, että antaa itselleen mahdollisuuden hengähtää intensiivisen tapaamisen jälkeen, ja samalla myös mahdollisuuden itsereflektioon ja tapaamisen purkuun. Mikä meni hyvin? Missä olisin voinut toimia toisin?