Opettajat, opiskelijat & mielenterveys

Keskiviikkona 10.10.2018 vietettiin maailman mielenterveydenpäivää (World Mental Health Day). Maailman terveysjärjestö WHO:n sivuilla julkaistussa uutisessa nostetaan esiin erityisesti nuoret ja nuoret aikuiset. Järjestön mukaan puolet mielenterveyden häiriöistä alkaa 14 ikävuoteen mennessä, joten nuorten parissa työskenteleviltä tarvitaan herkkyyttä tunnistaa milloin nuori tarvitsee tukea ja apua. Mitä aikaisemmin asioihin puututaan, sitä paremmin tilanne saadaan hallintaan.

Maailman terveysjärjestön uutisessa huomioidaan opettajien rooli oppilaiden ja opiskelijoiden tukemisessa. Tämä koskee myös yliopisto-opettajia, ovathan opiskelijamme pääsääntöisesti nuoria aikuisia. Tilastotiedot mielenterveyden häiriöiden määristä ovat sen verran karua luettavaa, että pitäisi olla itsestäänselvyys, että myös yliopisto-opettajilla on aiheesta perustietämys. Mutta olemmeko me tilanteen tasalla?

 

Tilastojen karua kertomaa

Yliopisto-opiskelijoiden psyykkinen oireilu on tutkitusti lisääntynyt. Esimerkiksi kuluvalla vuosituhannella diagnosoidut masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt ovat kaksinkertaistuneet. Tämä on valtava muutos, siitä huolimatta, että osa muutoksesta selittyy avunhakemisen kynnyksen madaltumisella. Ylioppilaiden terveydenhoitosaatiö YTHS:n mukaan 12-15% opiskelijoista kääntyy säätiön puoleen mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Näistä kaksi kolmasosaa käy mielenterveyden ammattilaisen, eli psykiatrisen sairaanhoitajan, psykologin tai psykiatrin luona. Vuonna 2016 mielenterveyteen liittyviä käyntejä oli YTHS:llä lähes 48 000.

Karut ovat luvut myös Aku Visalan kolumnissa, joka ilmestyessään aiheutti paljon keskustelua akateemisissa ympyröissä. Visala käsittelee kirjoituksessaan jatko-opiskelijoiden mielenterveyden häiriöitä. Hän viittaa kansainväliseen tutkimukseen, jossa tarkasteltiin jatko-opiskelijoiden stressiä, ahdistuneisuutta ja masennusta yhteensä 26 maassa. Tutkimuksen mukaan 40% jatko-opiskelijoista raportoi ahdistuksesta, kun väestön keskiarvo samaa ikäluokkaa edustavien keskuudessa on kuutisen prosenttia. Samaten lähes 40% vastaajista raportoi keskivaikeaan tai vaikeaan masennukseen viittaavista oireista.

white and black moon with black skies and body of water photography during night time
Photo by GEORGE DESIPRIS on Pexels.com

 

Missä tällä hetkellä mennään?

Olen tähän mennessä suorittanut ammatillisen opettajan pedagogiset opinnot (60 opintopistettä), kaksi yliopistopedagogiikan kurssia (10 opintopistettä) ja käyn parhaillaan kolmatta yliopistopedagogiikan kurssia. Mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä käsiteltiin lyhyesti Haaga-Helian opinnoissa, yliopistopedagogiikassa ei toistaiseksi lainkaan. Haaga-Heliassa mielenterveyden häiriöt nousivat esille ennen muuta yhtenä mahdollisena selittäjänä opiskelijan alisuoriutumiselle ja mahdollisille käytöshäiriöille. Nostin tuolloin esille seikan, joka jäi huomioitta: Myös erinomainen opintomenestys ja vahva suorittaminen voivat olla keinoja yrittää hallita mielen myllerrystä ja omaa pahaa oloa.

Meneillään olevalla ohjaamista käsittelevällä yliopistopedagogiikan kurssilla on kurssikirjana Sanna Vehviläisen kirjoittama Ohjaustyön opas (2014). Käytössämme on myös muun muassa Sari Lindblom-Ylänteen ja Anne Nevgin toimittama Yliopisto-opettajan käsikirja (2009). Kävin kumpaakin kirjaa läpi löytämättä mielenterveyden käsittelemistä juuri lainkaan. Jälkimmäisessä otetaan esille hankalia tilanteita, joihin opettaja saattaa päätyä. Yksi näistä on itkevä opiskelija. Se, liittyykö itkeminen välttämättä mielenterveyden oireisiin, ei käy ilmi, joskin tekstissä muistutetaan siitä, että opettaja voi aina ohjata opiskelijaa ottamaan yhteyttä opintopsykologiin tai YTHS:ään.

Kävin tätä tekstiä varten tarkistamassa myös Helsingin yliopiston henkilökuntakoulutuksen tilanteen. Löysin stressinhallintaa käsittelevän kurssin, mutta muuten mielenterveyteen liittyvät teemat loistivat ainakin tällä hetkellä poissaolollaan. Ensiapukoulutusta järjestetään jatkuvasti, mutta missä ovat mielen ensiapukurssit?

first aid case on wall
Photo by rawpixel.com on Pexels.com

 

”Opettaja ei ole mikään terapeutti”

Otsikon lausahdukseen olen törmännyt moneen kertaan pedagogisten opintojeni aikana, muodossa tahi toisessa. Se tuli esiin ammatillisissa opettajaopinnoissa, ja se tulee esiin molemmissa, jo mainituissa kurssikirjoissamme. Lausahdus on mielestäni samanaikaisesti järkevä ja totuudenmukainen, ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä. On selvää, ettei opettajan työ ole terapeutin työtä, eikä opiskelijan mielenterveyden hoitaminen ole hänen vastuullaan. Samaan aikaan saattaa syntyä mielikuva, että kohdatessaan pahoinvoivan opiskelijan, opettaja voi noin vain pistää päänsä hiekkaan kuin strutsi konsanaan: ”Ei kuulu minun työnkuvaani.”

Mutta kun kuuluu. Tämä nousee esiin muun muassa Aku Visalan kirjoituksessa hänen viitatessaan jo mainittuun kansainväliseen tutkimukseen jatko-opiskelijoiden mielenterveydestä. ” Jatko-opiskelijoilla suhde väitöskirjan ohjaajaan on erittäin keskeinen tutkimusprosessin kannalta. Kävi ilmi, että tällä suhteella on myös varsin merkittävät mielenterveysvaikutukset. Yli puolet masentuneista piti suhdettaan ohjaajaansa etäisenä ja koki, ettei ohjaaja antanut heille tarpeeksi tukea eikä auttanut heidän uraansa.”

Väitösprosessi on pitkä. Ihannemitassaan se on nelivuotinen, käytännössä usein huomattavasti pitempi, ainakin minulle tutuilla humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Väitösprosessi on myös raskas ja vaativa. Matkalle mahtuu paljon. Hyvä ohjaussuhde on kullanarvoinen tuota matkaa taivaltaessa. Ohjaajalla on mielestäni vastuu siitä, että hän tekee parhaansa hyvän ja turvallisen ilmapiirin luomiseksi.  Nykytilanteen tiedostava ohjaaja myös ymmärtää mielenterveyden häiriöiden yleisyyden ja on kiinnostunut ohjattavansa kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.

Oma, viisas ohjaajani sanoi aikanaan, ettei väitöskirjan tekeminen ole ainoastaan akateeminen suoritus, vaan se on monesti myös oppimismatka itseen: omiin voimavaroihin, työskentelytapoihin, stressin sietokykyyn, rajoihin. Ohjaajalla pitää mielestäni olla herkkyyttä, ymmärrystä ja kykyä tukea ohjattavaansa myös tällä henkilökohtaisella matkalla. Usein pelkkä kuunteleminen ja aito läsnäolo riittävät.

 

Mitä tästä eteenpäin?

Tilastot osoittavat, että yliopisto-opiskelijoilla on paljon ongelmia mielenterveyden kanssa. Miten tämä ei olisi opettajia ja ohjaajia koskettava asia? Entisen pääministerimme mallin mukaisesti kiteytän ajatukseni kolmeen pointtiin.

  1. Tilanteen parempi julkituominen. Mielenterveyden häiriöt koskettavat huomattavaa osaa opiskelijoistamme. Opettajien ja muun henkilökunnan on tärkeää olla tästä tietoisia. Mielenterveyteen liittyvistä kysymyksistä tulee voida puhua avoimesti niin yliopistolla kuin muuallakin yhteiskunnassa. Kenenkään ei tulisi joutua pelkäämään ”hulluksi” leimautumista.
  2. Tiedon lisääminen. Opettajat ja ohjaajat tarvitsevat koulutusta näissä asioissa. Mielenterveyden ABC-tyyppiset lyhytkurssit olisivat hyödyksi niin henkilökunnalle kuin opiskelijoillekin. Myös yliopistopedagogiikan opinnoissa olisi hyvä nostaa nämä asiat esille, ellei niin jo tehdä. Opettajien ja ohjaajien tulisi tietää mitä konkreettisia keinoja heillä on auttaa opiskelijoitaan. Jokaisen opettajan ja ohjaajan tulisi myös esimerkiksi tietää, että masentuneisuuden, ahdistuksen ja sosiaalisen jännityksen tunteita on meistä useimmilla ainakin joskus, mutta jokainen näistä voi olla myös diagnosoitu mielenterveyden häiriö. Silloin ei auta sanoa, että ”kyllä se siitä” tai ”nouset vain reippaasti ylös ja menet vaikka lenkille”.
  3. Riittävien resurssien turvaaminen. Opiskelijoille tulee olla riittävät mielenterveyspalvelut. Samoin, opettajille tulisi olla jokin selkeä kanava, jota kautta kysyä neuvoa opiskelijoiden auttamiseksi. Tällainen saattaa olla olemassa jo nyt, mutta minun tietooni se ei ole tullut. Opettajat ja ohjaajat saattavat tarvita myös esimerkiksi työnohjausta, mikäli heillä on ollut erityisen vaikeita tai raskaita opetus- ja ohjauskokemuksia.

Loppujen lopuksi mielenterveyden häiriöiden kohtaaminen palautuu inhimillisyyteen. Siihen, että suhtaudumme muihin ystävällisesti ja ymmärtäen, toisille hyvää tarkoittaen. Emme tieten tahtoen loukkaa emmekä paina alas, vaan tuemme ja luomme hyvää ilmapiiriä. Ja kun joku sairastuu mielenterveyden häiriöön, emme tuomitse emmekä leimaa vaan annamme tukemme. Mielenterveyden häiriöiden diagnosointi, lääkehoito ja terapia kuuluvat alan ammattilaisille, asiallinen ja ymmärtävä suhtautuminen kaikille.

artistic blossom bright clouds
Photo by Pixabay on Pexels.com